

Fantasiasatu
Kakku, jolla on omat kuut
6–9 v · 4–5 minLukijana Emil
Avaruusasemalla oli niin hiljaista, että Toivo kuuli Rami Robotin vatsassa raksuttavan kellon. Ikkunan takana Maa pyöri sinisenä ja verkkaisena, aivan kuin se olisi miettinyt jotain tärkeää.
”Tänään on Helmin syntymäpäivä”, Toivo kuiskasi. ”Järjestetään yllätysjuhlat.”
”Selvä”, Rami Robotti vastasi ja nosti peukalonsa, josta kuului pieni naksahdus.
Helmi oli aseman päällikkö, ja hän huomasi kaiken: irtonaiset ruuvit, kadonneet sukat ja jokaisen leijuvan keksinmurun. Juuri siksi yllätys piti suunnitella tarkasti.
”Ensin pidetään tämä ihan hiljaa”, Toivo sanoi.
Rami Robotti nyökkäsi vakavasti ja liukui ohjauspaneelin luo. Hetken kuluttua koko asema vaikeni: ilmanvaihto lakkasi humisemasta, ovet lakkasivat suhisemasta ja jääkaappikin lopetti hurinansa kesken.
”Ei noin hiljaa!” Toivo huudahti.
”Ihan hiljaa”, Rami Robotti toisti ylpeänä. ”Tein juuri niin kuin pyysit.”
Toivo käänsi äänet takaisin päälle juuri ennen kuin Helmi ehti ihmetellä. Sitten hän kaivoi kaapista kakun, jonka hän oli leiponut aamulla mansikoista ja avaruuskekseistä. Kakku oli vähän vino, mutta se tuoksui ihanalta.
”Laita kakku nyt kylmään, ettei kerma sula”, Toivo sanoi.
Rami Robotti mietti, ja hänen silmänsä vilkkuivat kahdesti. Kylmin paikka, jonka hän tiesi, oli aseman ulkopuolella. Niinpä hän avasi pienen tavaraluukun, työnsi kakun sisään ja painoi nappia, ja kakku lipui ulos avaruuteen.
”Rami!” Toivo parkaisi ja painoi nenänsä ikkunaan. ”Siellä on kylmää, mutta sieltä ei tule takaisin!”
Kakku leijui hitaasti poispäin. Kerma pysyi sievästi paikallaan, mutta mansikat irtosivat yksi kerrallaan ja kiersivät kakkua kuin pienet punaiset kuut.
Samassa käytävältä kuului askelia, sillä Helmi oli tulossa.
”Pidä Helmi poissa täältä”, Toivo sanoi nopeasti. ”Keksi jotain!”
Rami Robotti kiisi käytävään ja sulki oven perässään. Toivo kuuli, kuinka robotti alkoi kertoa Helmille ruuveista, kaikista mahdollisista ruuveista, aakkosjärjestyksessä.
”Miksi minun pitää kuulla ruuveista juuri nyt?” Helmi kysyi käytävässä.
”Koska ne ovat tärkeitä”, Rami Robotti vastasi vakavasti. ”Seuraavaksi tulevat mutterit.”
Toivo kiipesi tuoliin, josta ohjattiin aseman pitkää robottikättä. Hän oli harjoitellut sillä vain kerran, ja silloin hän oli nostanut tyhjän laatikon. Nyt kakku oli jo melkein ulottumattomissa.
Hän tarttui ohjaimeen ja ojensi kättä ulos. Koura liikkui hitaasti, liian hitaasti, ja kakku pyörähti juuri sen ohi. Toivo pidätti henkeään.
Sitten hän keksi keinon. Hän ei yrittänytkään tarttua kakkuun, vaan laski kouran sen eteen kuin lautasen ja odotti. Kakku lipui suoraan kouraan ja asettui sinne pehmeästi, ja mansikat kieppuivat perässä.
”Kiinni!” Toivo huudahti.
Juuri silloin ovi aukesi. Helmi leijui sisään, ja Rami Robotti tuli perässä yhä luetellen: ”Siipimutteri, kuusiomutteri, lukkomutteri.”
Helmi katsoi ikkunaan. Siellä leijui jäätynyt mansikkakakku robottikäden kämmenellä, ja sen ympärillä kiersi seitsemän mansikkaa.
”Hyvää syntymäpäivää”, Toivo sanoi hiukan hengästyneenä.
Helmi oli hetken hiljaa. Sitten hän nauroi niin, että hänen hiuksensa pomppivat kaikkiin suuntiin.
”Tämä on ensimmäinen kakkuni, jolla on omat kuut”, hän sanoi.
Toivo veti kakun sisään luukusta. Se oli kylmä ja kova kuin jäätelö, joten he söivät sitä lusikoilla ja pyydystivät leijuvia murusia ympäri hyttiä.
Myöhemmin asema hurisi taas tuttuun tapaansa, ja Maa kääntyi ikkunan takana yöpuolelleen. Toivo käpertyi makuupussiinsa, ja Rami Robotti himmensi valot pehmeän oranssiksi.
”Hyvää yötä, Toivo”, Rami Robotti sanoi. ”Huomenna kerron sinulle loput ruuvit.”





