

Vanhan ajan satu
Kun lankku katosi purosta
3–6 v · 4–5 minLukijana Anna
Olipa kerran pieni maatila, jonka pellon takana solisi kirkas puro. Pihla asui tilan punaisessa tuvassa äidin ja isän kanssa. Joka ilta hän haki lehmän laitumelta navettaan.
Lehmän nimi oli Nelli Nauta. Se oli iso ja ruskea, ja sen kaulassa kilkatti pieni messinkikello. Nelli Nauta ei koskaan lähtenyt laitumelta ilman Pihlaa.
Yöllä oli satanut kovasti, ja puro oli paisunut leveäksi. Kun Pihla illalla tepasteli rantaan, puron yli kulkeva lankku oli poissa. Vesi oli kuljettanut sen vähän matkan päähän ja jättänyt sen kaislikkoon.
Laitumen puolella Nelli Nauta nosti päätään ja katsoi Pihlaa pitkään.
”Ammuu, Pihla, kotiin jo!” sanoi Nelli Nauta.
”Kyllä minä tulen, Nelli. Odota vielä hetki”, sanoi Pihla.
Puron keskellä oli kolme kiveä peräkkäin. Pihla hyräili pientä laulua ja hyppäsi ensimmäiselle kivelle. Sitten hän hyppäsi toiselle kivelle, jonka pinnalla kasvoi pehmeää, liukasta sammalta.
Kolmas kivi oli niin kaukana, ettei Pihlan jalka yltänyt sinne. Hän kurotti ja kurotti, mutta varpaat kastuivat ja kivi heilahti. Pihla hyppäsi takaisin rannalle, ja hänen toinen kenkänsä oli läpimärkä.
”Ammuu, Pihla, kotiin jo!” sanoi Nelli Nauta.
”Kyllä minä tulen, Nelli. Odota vielä hetki”, sanoi Pihla.
Pihla kömpi kaislikkoon ja tarttui lankun päähän molemmin käsin. Lankku oli pitkä ja märkä, ja se painoi kuin täysi halkokori. Pihla veti ja veti, mutta lankku liikahti vain vähän.
Silloin rannan pajukosta pinkaisi harmaa susi, jonka nimi oli Sulo Susi. Sen kuono nuuski ilmaa, ja sen häntä heilui kiireesti puolelta toiselle.
”Pois tieltä, tyttö!” sanoi Sulo Susi. ”Laitumen laidalla on myllärin unohtama leipäkori, ja se on minun.”
Sulo Susi nappasi lankun hampaisiinsa ja kiskaisi sen ylös kaislikosta. Lankku keikahti hänen leukojensa välissä, ja Sulo Susi molskahti puroon vatsaa myöten.
Sulo Susi räpiköi rantaan ja ravisteli turkkiaan, niin että pisarat lensivät. ”Kurja lankku”, hän mutisi. Sitten hän tallusti metsään, ja märkä häntä laahasi maata hänen perässään.
Lankku jäi taas kaislikkoon, mutta nyt sen toinen pää kellui vedessä.
”Ammuu, Pihla, kotiin jo!” sanoi Nelli Nauta.
”Kyllä minä tulen, Nelli. Odota vielä hetki”, sanoi Pihla.
Pihla katsoi lankkua pitkään. Maalla se oli ollut raskas, mutta vedessä se keinui kevyesti kuin lastu. Pihla katsoi myös kiviä, joista kaksi ensimmäistä oli ollut lähellä toisiaan.
Pihla taittoi pajukosta pitkän ja notkean oksan. Hän työnsi lankun kokonaan veteen ja ohjasi sitä oksalla, ja lankku lipui hiljaa kohti kiviä. Hän tönäisi ja tönäisi, kunnes lankun pää kolahti toiseen kiveen.
Lankun toinen pää ulottui laitumen puoleiselle rannalle asti. Pihla painoi sitä oksalla, kunnes se asettui tukevasti paikoilleen.
Pihla hyppäsi ensimmäiselle kivelle ja sitten toiselle. Sieltä hän tepasteli lankkua pitkin käsivarret levällään ja hyppäsi pehmeälle nurmelle.
”Ammuu, Pihla, vihdoinkin!” sanoi Nelli Nauta ja puski häntä hellästi olkapäähän.
Pihla tepasteli lankkua pitkin takaisin, ja Nelli Nauta kahlasi hänen vierellään. Isolle lehmälle vesi ylsi vain polviin. Pieni kello kilkatti joka askeleella.
Lankun yksi pää heilahti vielä aina, kun sille astui. Pihla tiesi, että isä lyö huomenna paalun sen tueksi. Siihen asti saisi astua varovasti.
Navetassa tuoksui heinä, ja märkä kenkä kuivui uunin vieressä tuvassa. Pihla silitti Nellin lämmintä kylkeä, ja ulkona puro solisi hiljaa.
”Hyvää yötä, Pihla”, sanoi Nelli Nauta ja sulki silmänsä.
Sen pituinen se.






