

Fantasiasatu
Kurpitsa lähtee maailmalle
6–9 v · 4–5 minLukijana Emil
Lokakuun tuuli kahisutti kotipihan koivuja, ja kasvimaalla kyyhötti pyöreä ja oranssi Kalle Kurpitsa. Väinö oli juossut koko viikon pihan perälle vasaran ja vanhojen vaatteiden kanssa, eikä hän ollut ehtinyt istua Kallen vieressä kertaakaan.
”Mitä sinä siellä oikein puuhaat?” Kalle kysyi, kun Väinö kiirehti ohi sylissään iso kasa heiniä.
”Salaisuus”, Väinö sanoi ja vilkutti olkansa yli.
Kalle tuhahti niin, että hänen vartensa heilahti. Iltapäivällä hän kurkisti lehtien välistä ja näki, kuinka Väinö puki pitkälle olkiukolle isän vanhan villapaidan ja nauroi sen kanssa kuin parhaan kaverin kanssa.
”Vai niin”, Kalle mutisi. ”Uusi ystävä, jolla on kädet ja hattu. Minulla on vain varsi.”
Seuraavana aamuna kasvimaalla oli kuoppa siinä, missä Kalle oli istunut. Väinö näki tyhjän kohdan keittiön ikkunasta, pudotti puurolusikan kulhoon ja ryntäsi ulos saappaat väärissä jaloissa.
”Kalle!” hän huusi. ”Missä sinä olet?”
Märässä nurmessa näkyi leveä ja litteä jälki, joka mutkitteli omenapuun ohi. Väinö seurasi sitä kumarassa kuin salapoliisi, ja jälki vei puuvajan taakse, kompostin ohi ja lopulta pihan reunalle, missä nurmikko viettää alas ojaa kohti.
Siellä Kalle keikkui yhden heinätupsun varassa, ja jokainen tuulenpuuska työnsi häntä vähän lähemmäs rinteen reunaa.
”Älä tule lähemmäs”, Kalle sanoi. ”Minä lähden maailmalle. Sinulla on nyt se hattupäinen kaveri.”
”Se on olkiukko”, Väinö sanoi. ”Ei se ole kaveri, se on vartija.”
Juuri silloin tuuli puhalsi kovemmin. Heinätupsu taipui, ja Kalle lähti vierimään rinnettä alas yhä nopeammin, kumpsis, kumpsis, suoraan kohti ojan ruskeaa kuravettä.
Väinö ei juossut perään, koska tiesi, ettei ehtisi kiinni. Hän kääntyi, nappasi isän kottikärryt vajan seinustalta ja syöksyi ojan viertä pitkin oikotietä. Kärryjen pyörä kolisi kiviin, ja Väinö työnsi niin lujaa, että pipo lensi päästä.
Kalle pomppasi viimeisen mättään yli. Väinö käänsi kärryt poikittain ojan reunalle ja kallisti niitä juuri sopivasti. Kalle vieri suoraan kärryihin ja pysähtyi kolahtaen, varsi pystyssä ja kuori kurassa.
”Sain sinut kiinni”, Väinö puuskutti.
”Kottikärryillä”, Kalle sanoi. ”Se oli oikeastaan aika ovelaa.”
Väinö työnsi kärryt takaisin ylös rinnettä ja pihan perälle. Hän pysäytti ne olkiukon eteen, joka seisoi kasvimaan reunalla ja heilutti villapaidan hihoja tuulessa.
”Katso”, Väinö sanoi. ”Varikset ovat koko syksyn istuneet päälläsi ja raakkuneet sinulle aamuisin. Minä tein tämän, jotta saisit nukkua rauhassa.”
Olkiukon kaulassa roikkui pahvikyltti, johon oli kirjoitettu isoilla ja vähän vinoilla kirjaimilla Kallen vartija. Kalle katsoi kylttiä pitkään, eikä hän sanonut mitään, mutta hänen kuorensa muuttui hiukan punaisemmaksi.
”Minä olin mustasukkainen”, Kalle sanoi lopulta hiljaa. ”Ja vähän liian pyöreä ajatuksissani. Kaikki vain vieri väärään suuntaan.”
”Minun olisi pitänyt kertoa”, Väinö sanoi. ”Salaisuus oli huono salaisuus, kun se sai sinut karkaamaan.”
Väinö haki ämpärillisen vettä ja pesi kuran Kallen kyljestä rätillä, varovasti ja huolella, kunnes oranssi kuori kiilsi taas. Sitten hän kantoi Kallen takaisin kuoppaansa ja painoi multaa tiiviisti hänen ympärilleen, ettei yksikään tuulenpuuska saisi häntä enää liikkeelle.
Illalla Väinö istui kasvimaan reunalla villasukat jalassa ja kaakaokuppi kädessä, ja Kalle nojasi hänen polveensa. Taivaalle syttyi tähti toisensa perään, ja olkiukko seisoi heidän takanaan hihat levällään kuin olisi halannut koko pihaa.
”Huomenna voisimme tehdä sille vaimon”, Kalle ehdotti. ”Tai ainakin toisen hatun.”
”Tai kottikärryt”, Väinö sanoi. ”Niistä on osoittautunut olevan hyötyä.”
Äiti huusi ikkunasta, että oli nukkumaanmenon aika. Väinö nousi, taputti Kallen kylkeä ja lähti hitaasti kohti valaistua ovea.
”Hyvää yötä, Väinö”, Kalle sanoi, ja olkiukon hattu nyökähti tuulessa aivan kuin sekin olisi ollut samaa mieltä.






